En ole omaishoitaja, mutta olen omainen, joka hoitaa - ja on huolissaan.

Tiedän miltä tuntuu toimia läheisenä, joka on huolissaan seniorista, hänen palveluidensa toimivuudesta ja eri tahojen keskinäisestä vuoropuhelusta.

Voin aavistella miltä omaishoitajuus tuntuu. Sen rakkaita mutta raskaitakin puolia.

Yhtenä päivänä totesin hieman naurahtaen, että tuntuu tälläkin hetkellä siltä kuin pientä kokemusta kuitenkin olisi niin lähihoitajan, sairaanhoitajan, terveyskeskuslääkärin, geriatrin, Kelan, sosiaalitoimen kuin siivoojan tehtävistä, muiden roolien lisäksi. En kuitenkaan ole omaishoitaja. Olen silti omainen, joka hoitaa.

Välittämistä ja vastuuta ei voi ulkoistaa - toki palveluita pystyy, mutta käytännössä vain jos siihen on isommin rahaa.

Tuon "naurahduksen" takana on kuitenkin surullinen totuus. On monia, jotka uupuvat tämän kaiken byrokratia- ja paperisopan keskellä. On niitä, jotka eivät enää jaksa pyytää apua ja heitä, jotka ovat jo luovuttaneet ja koittavat vain sinnitellä. On omaishoitajia ja omaistaan auttavia, jotka ovat aivan väsyneitä. Ja ennen kaikkea on heitä, joilla ei ole läheisiä auttamassa. En rehellisyyden nimissä tiedä, miten ihmeessä he pärjäävät. "Heikosti", lienee oikea vastaus.

Lähtökohta on oltava: Ketään ei saa unohtaa. Kukaan ei saa jäädä yksin. Apua ja tukea on saatava, myös omaisen. Ja hoitoalan ammattilaisilla on oltava riittävästi aikaa työlleen. Burnoutia en halua kenellekään.

Tämä on yksi esimerkki syystä, miksi itsekin olen mukana politiikassa. Haluan, että päätöksissä keskitytään ihmisiin, kuunnellaan kokemuksia ja kysytään, mitä voisi tehdä, jotta arki olisi parempi ja turvallisempi.

Esimerkki tilanteesta joka ei pitäisi olla vastuullani, mutta näin kuitenkin pääsi käymään. Muutama vuosi sitten geriatrin kanssa keskusteltuani huomasin nostaa esille, että läheisen papereissa ei oltu merkitty paria lääkettä jatkuvasti popsittavaksi. "Tarvittaessa", luki tiedostoissa. Minä kerroin, että se tarkoittaa käytännössä joka päivää ja sen tiesi kaikki ne, jotka lääkekysymyksistä vastasivat ja reseptejä uusivat. Lopputulos oli se että geriatri oli melko järkyttynyt. Kuulin, että näitä kahta lääkkettä ei saisi lähtökohtaisesti käyttää jatkuvasti - eikä kyseistä määrää - sen ikäisellä potilaalla. Kommentin pohjalta olin yhteydessä lääkityksestä vastaavaan tahoon, joka vaihtoi nopeasti lääkitystä, sen enempiä kommentoimatta. Heräsi huoli, että kuinkahan pitkään näitä olisi annettu syödä jos en olisi tätä itse ja ilman alan koulutusta osannut nostaa esille? Vastaako kukaan aidosti kokonaisuudesta? Asia jota en haluaisi joutua läheisenä pohtimaan.

Kukin taho tekee työtään varmasti niin hyvin kuin pystyy. Mutta monen kohdalla moniammatillisessa yhteistyössä, kokonaisuuden koordinoimisessa ja läheisten kanssa käydyssä tiedonvaihdossa on vielä parantamisen varaa.

Näihin kysymyksiin on etsittävä aiempaa toimivampia ratkaisuja.

[Minulla on läheiseni lupa tehdä tämä kirjoitus, koska näistä asioista ei puhuta riittävästi ääneen.]